Kuva sarjasta Kaukovainio, 2017. Kuvattu filmille.
“Elä nyt Kaukovainiolle, se on ihan hullu paikka, Villin lännen paikka.”
Kukaan ei synny tyhjään maailmaan eikä jätä tyhjyyttä jälkeensä. Asuinpaikat, toiset ihmiset, yhteisöt jättävät meihin jälkensä ja me niihin. Valokuvausprojektini päähenkilö on murrosvaiheessa oleva metsälähiö Kaukovainio. Se on matalan tulotason ja korkeiden työttömyyslukujen lähiö Oulussa. Kaukovainion kaltaisia, 1960- ja 70-luvulla rakennettuja huonomaineisia lähiöitä löytyy jokaisesta suomalaisesta kaupungista. Pelkkä kaupunginosan nimi on monelle paikalliselle synonyymi vuokrataloille, sosiaalisille ongelmille ja päihteille. Lähiö on koti kuitenkin yli neljäsosalle suomalaisista. Paikka johon kaivataan. Suomessa 1960- ja 1970-lukujen valtava massamuutto maalta kaupunkiin johti lähiöiden syntymiseen. Minua kiinnostaa - itsekin 70-luvun pellolle rakennetulta asuinalueelta kotoisin olevana - miten paikasta, johon kenelläkään ei ollut juuria, syntyi juureva kotiseutu.
Kaukovainio on kiehtova paikka ristiriitaisuudessaan: se on yhtäaikaa tavallinen ja absurdi, maaseutumainen ja urbaani, lähiö metsässä. Lähiössä kohtaavat yksinäisyys ja yhteisöllisyys, se voi olla väliaikainen kämppä elämän muutosten keskellä tai koti jo perheen neljälle sukupolvelle. Kaukovainio on myös omaleimaisen pohjoinen lähiö: kotipihalta pääsee hiihtämään, ostarilta voi ostaa puolukat, kodeissa puhutaan rehevää Oulun murretta.
Kaukovainio-projektista on suunnitteilla kirja, yhdessä tutkija, kasvatustieteen tohtori Uma Louhelan kanssa. Hän on kerännyt Kaukovainiolla asukkaiden tarinoita ja muistoja, jotka liittyvät ihmisten arkeen, elämään, kokemuksiin asuinpaikastaan. Kirjahanketta tukee Pohjois-Pohjanmaan kulttuurirahasto.
Kaukovainio - lähiötarinoita -sarjan aikaisemmat muotokuvat yhdessä Uma Louhelan keräämien tarinoiden kanssa ovat olleet esillä mm. Oulun taidemuseossa.